Henry Rearden vs. Espericare

Kuinka moni teistä tuntee miehen nimeltä Henry Rearden? Hän on yksi hienoimpia tuntemiani fiktiivisiä hahmoja, Ayn Randin teoksen Atlas Shrugged eräs päähenkilö.

Monet taloudellisen maailman mahtimiehet kuten Björn Wahlroos ovat kuvailleet, kuinka Atlas Shrugged on vaikuttanut heidän elämäänsä ja ajatteluunsa. Uskon, että teosta voidaankin oikeutetusti väittää markkinaliberalistisen katsomuksen kanoniseksi pyhäksi kirjoitukseksi. Se pitää asettaa siis vertailuun Espericaren casen kanssa, koska nämä kaksi kytkeytyvät kapitalistisen mekanismin kautta toisiinsa. Aloitetaan tutustumalla paremmin herra Reardeniin

Henry Rearden on amerikkalainen liikemies, joka on kehittänyt aikansa parhaan teräksen, Rearden Steelin. Yrittäessään saada hienon terästuotteensa markkinoille hän kuitenkin kohtaa ylitsepääsemättömiä esteitä. Rautatie- ja teräsbisneksessä vaikuttavat hyväveliverkostot sekä lainsäädäntöön asti ulottuva korruptio uhkaa tuhota mullistavan keksinnön pääsyn markkinoille. Rearden Steel on kestävämpää, lujempaa ja tuotannollisesti edullisempaa kuin mikään markkinoilla oleva tuote.

Siksi Henry on pelätty hahmo. Moraalisesti selkärangattomat, laiskat, saamattomat ja toinen toistensa kieroiluun turvautuvat liikemiehet ”vanhan maailman” liikemiehet pelkäävät nuorta ja määrätietoista yrittäjää, jota ei tunnuta voida pidätellä. Henry pelottavin ominaisuus on hänen vastustajiensa kannalta se, että hän on moraalisesti ja totuuden suhteen täysin lahjomaton ja tinkimätön.

Alamme ymmärtää, miksi Henry Rearden ja Espericaren väki saattavat näyttäytyä jännitteisessä valossa. Jatketaan Henrystä vielä hetki.

Herra Rearden saa liikekumppanikseen toisen yhtä tinkimättömän ja määrätietoisen hahmon, Dagny Taggartin. Hän on rautatieimperiumin perijätär, jolla on edessään vastaavia haasteita kuin Henryllä. Näiden kahden (ja myös muiden) totuutta etsivän liikemiehen avulla Rand esittää hyvin houkuttelevan version kapitalismista. Sen keskeiset piirteet ja oletukset ovat mm. seuraavat:

1. Ihmisellä on oltava oikeus ja vapaus luovuuteen ja yrittäjyyteen
2. Erilaisille ideoille ja yrityksille on taattava reilu ja oikeudenmukainen kilpailutilanne
3. Laki ei saa liikaa säädellä tuotantoa, myyntiä tai omistamista

Tämä kaikkihan on nykyisessä kokoomuksessa ja tavallisessa markkina-ajattelussa ns. peruskauraa, nothing special. Espericare on innoissaan kuin pieni varsa pomppinut 3. kohdan vapauttamana.

Mutta Randin kapitalismi ei ole näin yksinkertaista, vaikka sen nykyiset sovellukset ovat. Siihen nimittäin kuuluu ankara moraalinen ja eettinen ulottuvuus.

Henry Rearden halusi tehdä parasta mahdollista terästä. Dagny Taggart halusi tehdä parhaan mahdollisen rautatieverkoston. Heille koko muu järjestelmä oli olemassa vain tämän päämäärän takia – mikään keskinäinen sopimus tai vääristely ei saa tukahduttaa ihmisen luontaista halua tehdä asiat hyvin, oikein, kauniisti ja täydellisesti. Eräässä kohdassa kirjaa herra Rearden myös pohtii ääneen tätä kysymystä. Hänen mielestään ei koskaan tule ajatella asiakkaan haluavan mitään muuta kuin parasta. Raha, tuotto, omistaminen olivat ikään kuin sivuseikkoja. Niillä se, kuka oli niitä saavuttanut, saattoi tukea muiden hankkeita, joissa myös yritetään tehdä parhaalla, järkevimmällä ja eettisimmällä mahdollisella tavalla.

Ayn Rand oli nero. Hänen ajattelunsa oli nerokasta. Ottaen huomioon missä määrin kapitalistinen systeemi on nykyään käytössä, hänen teoksellaan on ollut valtava yhteiskunnallinen merkitys. Mutta Rand ei oikein osannut kommunikoida, mistä tämä sisäinen halu tehdä oikein, tehdä parasta, olla tinkimätön, olla totuudellinen hänen henkilöhahmoihinsa tulee.

Ja juuri se on nykyisen kapitalistisen systeemin kriisikysymys. Järjestelmä toimii, tavallaan. Monet nerot saavat rahoituksen ja voivat tehdä hienon tuotteen. Mutta.

En voisi edes kuvitella sitä halveksuntaa ja paheksuntaa jota Rearden, Taggart ja muut salaisen kaupungin liikemiehet kokisivat kun näkisivät mitä heidän systeeminsä piirissä touhutaan. Espericaren kaltaiset yritykset vääristävät idean, joka on perustavan tärkeä koko ihmisyydelle. Tämän takia joudumme aina pelkäämään, mitä tapahtuu kun jokin asia vapautetaan markkinoille.

Hei kaikki Henryt ja Dagnyt. Teidän pitäisi nyt puhua ja tulla takaisin maailmaan. Koko systeemi menee kuralle, koska olette päästäneet idiootteja pellejä tekemään helppoa ja arvotonta rahaa.

Systeemin pelastusta odotellessa illan raamattusitaatti Matteuksen evankeliumista:  Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys! Matt. 6:23)

Kirkon munattomuus selittää länsimaista testosteronikatoa

Miehet tarvitsevat miehiä, joita he voivat vilpittömästi katsoa ylöspäin ja kunnioittaa.

Esikuvia. Sankareita. Hyveellisiä, rohkeita, kykeneviä miehiä. Se on inspiroivaa ja kannustavaa ja kertoo pohjimmiltaan siitä, että elämässä on mieli ja tarkoitus.

Tämän ei välttämättä tarvitse olla patriarkaatin tuottama epäfeministinen lynkkays.  Voi se olla sitäkin.

Kirkko on menettänyt miehet. Sen työntekijäjoukko on enenevissä määrin naisistunut. Sen kuulijajoukko on vastaavissa määrin mummoistunut. Jos 30-vuotias insinöörimies löytäisi itsensä kirkosta, hän todennäköisesti miettisi, mitä helvettiä tekee siellä.

Syitä on monia. Kirkon julistus on yksipuolista ja älyllisesti yksinkertaista. Sen julistus on paradoksaalisella tavalla samaan aikaan yksinkertaista möhnää ja käsittämätöntä jargonia. Se toistaa itseään loputtomasti sanomatta mitään uutta.

Paljastan teille salaisuuden: osa kirkon työntekijöistä on itsekin väsynyt palkkauskonnollisina työntekijöinä. Jos heille tarjottaisiin hyvä, varma ja taloudellisesti turvallinen vaihtoehto, he vaihtaisivat alaa. Se voisi olla hyvä asia, koska kirkko ei ole työpaikka heille, ketkä eivät ihan oikeasti halua omistautua Kristusken seuraamiselle. Se nimittäin kysyy todellista ballssia, munaa, särmää ja kanttia. (Näiden ilmentymiä biologinen sukupuoli ei rajoita).

Kristinuskonhan voi katsoa olevan sellainen elämäntapa, yhteisö ja ajattelun järjestelmä, jossa systemaattisesti pyritään purkamaan kaikki valheellisuuden rakenteet elämästä. Se jos mikä on maskuliinista ja kiehtovaa – ja itse asiassa aika yleistä nuoren, teknisen sukupolven keskuudessa. Jos joku paasaa suu vaahdossa fatbiken lyömättömistä maasto-ominaisuuksista, hän yrittää rakentaa valheetonta käsitystä läskipyörästä. Vertaillessaan tehokkainta ja turvallisinta hybridifarmaria perheensä käyttöön mies itse asiassa haluaa lähestyä totuutta, jota mahdollisesti vertaillaan toisen totuuksiin joko salaisin silmäyksin bensa-asemalla tai varovaisilla, uusinta hankintaa esittelevillä heitoilla jätkäporukan illanvietossa. Ikämiehet tekevät samaa erä-, kala-, riista-, nais-, avio-, avioero-, ynnä muilla totuuksillaan.

Mutta kaikki edellinen on ihmisen ulkopuolista ja sisänsä yhdentekevää.

Kristinuskon peruskysymys ja väite on, että jokaisessa ihmisessä on osittain salattua totuutta, Jumalan kuvaa, imago dei. Psykologia on todistanut, kuinka vähän itse toiminnastamme on tietoista ja kuinka paljon siitäkin ohjautuu tunteiden, ennakko-oletusten ja -käsitysten valassa.

Kristinuskon särmistämä ihminen on matkalla kohti itsensä käsittämistä fyysisessä, henkisessä ja eksistentiaalisessa mielessä. Se on teknisintä, haastavinta ja pelottavinta, mitä olen kokenut.  Aito kristillisyys on testosteronipitoista kamppailua valhetta vastaan älyn, sydämen ja totuuden keinoilla.

Kirkko – what happened – where did you lost it?

Vika on ihmisissä.

Miksi kuulua kirkkoon?

Miksi mennä kirkkoon?

Kun kirkkosalit kaikuvat yhä tyhjempinä, näiltä kysymyksiltä ei oikein pääse piiloon. Tai, kohta piiloon ei tarvitse päästä kun kukaan ei ole katsomassa.

Kirkkojen tyhjyys ei välttämättä ole seurausta siitä, että henkilökunta olisi epäpätevää. Tai siitä, että messun kaava on vanha. Ei edes siitä, että siellä luetaan Raamattua ja lauletaan virsiä.

Missä vika? Yleisöäkään ei juuri ole, joten sitäkään ei voi moittia.

Nykyinen maailmanjärjestys perustuu olettamukselle, ettei todellisuutta ole yleisesti olemassa. On vain yksittäinen elämä, yksittäisen ihmisen elämänkupla iloineen ja suruineen. Sarja sinänsä tarkoituksettomia tapahtumia, joista kyllä voi saada hetkellistä nautintoa. Ja miksi pyrkiä mihinkään muuhun?

Kirkko ei usko tähän todellisuuteen, sillä se on huonosti perusteltu. Jos ihminen väittää, ettei mitään lopullista totuutta mistään voida sanoa, niin hänen oma väitteensä kuuluu samaan todistamattomien väitteiden hylkypinoon kuin muutkin.

Todellisuus missä Jumalaa ei ole, on vapauttanut ihmiset mellastamaan miten haluavat. Siksi kirkot ovat tyhjinä. Kirkon näkemys maailmasta Jumalan luomana, Jumalan ylläpitämänä ja Jumalan kutsun ihmisille sisältämänä on erilainen. Se ei ole helppo. Se haastaa ihmisen sydäntä.

Nykymaailma perustuu myös olettamukselle, että ihmisellä ei ole sydäntä. Ei ole ydintä, sellaista sisintä jota ihminen voisi kohdella kaltoin tai hyvin. Ihminen voi valita milloin vain mitä vain satuttamatta itseään. Kaikkea voi tehdä trendin mukaan, sillä mikään ei pysy.

Kirkko on eri mieltä myös tästä. Kirkon mielestä ihmisellä on sydän, joka on hengen koti. Sitä voi ruokkia huonoilla asioilla tai hyvillä asioilla. Sydämellä voi kääntyä kohti Jumalaa ja toisia ihmisiä, tai kohti maailmaa ja itseään. Sydän voi olla lämmin ja elossa tai kylmä ja kuollut. Tämäkin on aika rankka ajatus, mutta se on yhtä hyvin perusteltavissa kuin mikä tahansa muukin lausuma todellisuudessa.

Huolestuttavaa on, jos todella kollektiivisesti hautaamme omat sydämemme.

 

Kirja-arvio: K.V. Laurikainen, Kantista kvanttiin

Lue tämä teos.

Kirjan ymmärtämiseksi ei tarvitse diplomia fysiikassa tai filosofiassa, ymmärsihän siitä kohtalaisesti kaltaiseni yksinkertainen teologikin.

Miksi kirja on merkittävä? Siksi, että se valaisee hyvin muutamia lähes totaalisesti vaiettuja seikkoja koskien luonnontieteiden ja filosofian ja teologian välisiä suhteita.

Julkisuudessa rakastetaan uskon ja tiedon vastakkainasettelua. Samoin tykätään korostaa empiirisiä tieteitä ja mitattavia suureita totuuksina, jotka luonnehtivat tyhjentävästi inhimillistä elämää. Miellyttävä maailmankuva, jos tykkää uinua.

Laurikainen kirjoittaa sävyisästi ja selkeästi atomifysiikan esiintuomista ongelmista koskien mekaanisesti hallittavaa maailmaa.

Se ei ole niin.

Havaittava maailma voidaan jakaa mikro- ja makrotasoon. Makrotasolla näen pöydän, mutta mikrotasolla havainnoisin – oikealla laitteistolla – paljaalle silmälle näkymätöntä hiukkasten maailmaa. Havaittu maailma on arkikokemuksemme mukaan usein sangen totta.

Atomifysiikan parissa mikromaailma on kuitenkin herättänyt erikoisia kysymyksiä. Kun aiemmin fysiikassa oli totuttu ajattelemaan kappaleella x olevan massa y ja nopeus z vektorilla v ja sillä sipuli, niin kvanttimekaniikka sanoo, ettei atomin ydinrakennetta voida pettämättömästi määrittää tai ennustaa.

Elektroni liikkuu missä lystää ja miten lystää. Ei deterministisesti. Ei kausaalisesti. Ei ennustettavasti. Eli, koko aineen peruskysymys on satunnainen. Minulle se tarkoittaa vapautta, Laurikainen tulkitsee asian merkitsevän syvää todellisuuskäsityksen haastetta luonnontieteille.

Kiehtovassa kirjassa käydään kansankielisesti läpi ne atomifysiikan parissa ilmentyneet löydökset, jotka asettavat haasteen empiiriselle, mekanistisesti ja materialistisesti orientoituneelle tiede- ja maailmankuvalle. Lukija voi myös loppusuoralla ymmärtää, miksi tiede oli Einsteinille niin rakas asia.

Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka kokee ristiriitaisuutta oman sydämensä ja maailmaa aineena ja numeroina kohtelevan tieteen ja politiikan välillä. Kirja tarjoaa älyllisiä apuvälineitä kokea oikeasti olevansa olemassa sillä syvällä tasolla, joka ei tyhjene empiirisiin mittauksiin. Erityisesti suosittelisin kirjaa perinteisessä mielessä itsensä materialisteiksi katsoville ihmisille, jotka lisäksi ovat kiinnostuneita totuudesta.

 

Sitaatteja:

(s. 80)

Ajatus todellisuuden irrationaalisuudesta näyttää olevan sekä luonnontieteilijöille että filosofeille hyvin vaikea asia. Jos hyväksymme sen, että tiede todella ohjaa todellisuuskäsitykseen, johon kuuluu irrationaalinen aines, ei voida välttää sitä, että että raja tiedon ja uskon, jopa tieteen ja mystiikan välillä hämärtyy. Mikäli irrationaalista ainesta voidaan mitenkään kuvailla sanallisesti, se edellyttää jonkinlaista intuitiivista näkemystä tai mahdollisesti mystistä kokemusta, jollaiset ovat uskontojen pohjalla, ja kuvailu ei silloin voi täyttää niitä loogisen täsmällisyyden vaatimuksia, joita eksakteissa tieteissä on tapana asettaa. Tämä on aiheuttanut sen, että ajatus todellisuuden irrationaalisuudesta on yleisesti torjuttu.

Useimpien fyysikkojen suhteen tämä on johtanut positivistiseen asenteeseen ja todellisuuskäsitykseen liittyvien ongelmien torjumiseen. Tämä asenne on yleensä erittäin jyrkkä. Pauli on nimittänyt tätä asennetta irrationaalisuuden torjunnaksi, millä hän halusi viitata tämän asenteen tiedostamattomiin, psyykkisiin juuriin. Vielä voimakkaampana kuin fysiikassa tämä irrationaalisen torjunta näyttää vaikuttavan muissa luonnontieteissä ja filosofiassa johtuen siitä, että niitä kokeellisia syitä, jotka johtavat kvanttifysiikkaan liittyviin todellisuuskäsitystä koskeviin ongelmiin, ei muissa tieteissä ole toistaiseksi jouduttu kohtaamaan yhtä pakottavina. Kysymys on kuitenkin yleisistä, empiiriseen tieteeseen liittyvistä ongelmista, joilla on seurauksia kaikkien tieteiden alalla.

(s. 90-91)

Syvällisin kysymys todellisuutta koskevassa problematiikassa koskee ihmisen asemaa todellisuudessa. Tässä suhteessa kvanttimekaniikka avaa näköalan, joka ei aluksi ollut selvä myöskään kööpenhaminalaisen tulkinnan kehittäjille. 1950-luvulla varsinkin Bohr, Born, Heisenberg ja Pauli korostivat voimakkaasti sitä, että kvanttimekaaninen atomi-ilmiöiden kuvailu ei tavoita itse atomimaailmaa vaam se kuvaa meidän tietoamme atomimaailmasta. Tämä on seurausta siitä, että me emme voi kuvailla yksittäisiä ilmiöitä yksikäsitteisellä tavalla vaan voimme antaa näille vain todennäköisyyksiä. Me emme voi siis tavoittaa itse ilmiöitä, mutta voimme kuitenkin sanoa niistä jotain, joka voidaan testaamalla todeta oikeaksi tilastollisessa mielessä. Meillä on siis noista ilmiöistä jotain ”tietoa”.

Jos siis on pakko puhua meidän tiedostamme, edellyttää tämä epäsuorasti, että todellisuuteen kuuluu jotakin sen atomimaailman lisäksi, jota kvanttimekaniikka tietyssä mielessä (tilastollisesti) kuvailee: todellisuuteen kuuluu jotakin, joka tietää. Vain Pauli on täysin selvästi tehnyt tästä sen johtopäätöksen, että kvanttimekaniikka edellyttää, että todellisuuteen kuuluu aineen lisäksi tietoisuus tai yleisemmin psyykkinen aines, jota kvanttimekaniikka ei sinänsä kuvaa, mutta jonka olemassaoloa se edellyttää.

 

Kirkon strategia

Tehdessäni paluuta kirkollisen viran hoitoon mieli ajautuu taajaan pohtimaan, mikä kirkon työssä on toimivaa ja missä on kehitettävää.

Näkisin, että suurin ”ongelma” on valtavan stereotypinen käsitys ihmisestä, joka tunnustautuu kristityksi. Suomessa median toimesta ja pitkälti julkisessa keskustelussa uskomisesta ja vaikkapa nyt kristillisestä elämänkatsomuksesta on rakennettu mörkö, joka syö ihmisiä ja synnyttää tilalle epä-älyllisiä ja tiedefoobisia homovihaajia. Tämä stereotypia on yllättävän suosittu jopa fiksujen ihmisten keskuudessa, vaikka se on täysin mustavalkoinen ja absurdi.

Tämän stereotypian kannattaminen kuitenkin siunaa ihmistä niin, että jos kristinusko on ”vain tuota”, niin mikään sen muussakaan sisällössä ei voi puhutella minua. Ihmiset – erityisesti myös fiksut – suojelevat itseään tällä karikatyyrillä kohtaamasta sitä Jumalan syvyyttä, joka kristillisyyteen kuuluu.

Mainittu stereotypia pitää särkeä. Ehdottaisin, että käytetään samaa menetelmää kuin Harvey Milk, joka halutessaan osoittaa homoseksuaalien inhimillisen todellisuuden kannusti kaikkia homoja tulemaan kaapista. Niin nyt pitäisi kaikkien kristittyjen tulla ulos kaapista.

Toinen ongelma on ajatella, että mikäli ei usko ”kuten kirkko opettaa”, ei voi olla mitään muuta kuin ”ateisti”.

Siis jos et ajattele maailman synnystä kirjaimellisesti kuten luomiskertomuksessa sanotaan, olet materialisti?

Jos et ymmärrä Jeesuksen kaksiluonto-oppia, et ajattele elämässä olevan mitään hengellistä?

Taas jälleen kerran pähkähullua, mutta hirmuisen suosittua ajattelua. Miksi ihmeessä? Mitä ”turvallista” on ”ateismissa”? Mitä coolia on ateismissa?

Juutalainen logoterapian kehittäjä  Viktor Frankl totesi ettei ateisteja olekaan – on vain ihmisiä jotka ovat sotkeneet Jumalan itseensä. Jos siteeraat tiedeuutisia somessa, et ole ateisti – suurella todennäköisyydellä olet vain rasittava besserwisser.

Ateisti ja teisti ovat samalla viivalla. Heillä on samat työkalut käsittää elämästä jotakin aineellista tai hengellistä. On oltava yhtä hankalasti perusteltavissa olla jompaa kumpaa, ja molemmat katsomukset ON VIETÄVÄ AJATTELUSSA LOPPUUN ASTI.

Pitäisi huolella rukouksen kanssa tutkiskella erilailla ajattelevien ihmisten sydämiä – sieltä varmasti paljastuu mikä on ihmiselle hyväksi ja mikä ei.

No nyt tämä jo venähti. Mutta eikö tässä joku ajatus olisi hyväksi kirkon strategialle?

Ateisteja ei ole.

Ensinnäkin.

Nykyään on tavallista nähdä ihmisen olevan elävä, mikäli hän hengittää, syö ja paskantaa ja on röyhkeä lähimmilleen.

Kirkolla on tässä asiassa mahdollisuus ottaa hyvin voimakas kanta; edelläkuvattu ihminen ei välttämättä ole elävä. On mahdollista olla näennäisesti elossa, mutta olla hengellisesti kuollut.

Hengellisesti kuolleelta ihmiseltä puuttuu aito ilo. Hän suoriutuu arkisesta elämästään kuten työstään hyvin, mikä on hyvin valitettavaa. Jos hän näet ilon kadotettuaan heti alkaisi menettää työkykynsä, hänen pitäisi etsiä ja palauttaa ilonsa ennen työn jatkamista.

Iloton ihminen on surullinen asia. Hän ei välttämättä itse tiedosta tilaansa. Ilottomuus ottaa usein erikoisia, valheellisiakin, ilmenemismuotoja kuten kiireen. Iloton elämä vaatii jatkuvaa tehokkuutta ja järjestämistä, sillä syvällä ytimessään se on kauheaa. Siksi tietty, elämän kannalta toki kuollut, kurinalaisuus voi auttaa luomaan illuusion kaiken tarkoituksellisuudesta. Ja merkityksestä.

Erityisesti omasta tarkoituksesta,
merkityksestä ja tärkeydestä. Aktiivisuusrannekkeet.

Me ihmisen olemme tietyssä mielessä erittäin tarkoituksettomia olentoja. Jos maailmassa olisi yksikin ateisti – mikä on mahdottomuus – niin hänen olisi hyvin vaikeata perustella minäkokemuksensa mielekkyyttä. Se ei ole edes aineellisuuden seuraus. Kyse on käsitteellistyneestä energiasta, ja ei hän sitä kykene selittämään eikä
perustelemaan sille tarkoitusta.

Näennäinen ateisti hänestä on tullut siitä syystä, että hän sotkee Jumalan
itseensä. Hän luulee hallitsevansa itseään ja ympäristöään ja ymmärtävänsä asioiden tarkoituksia ja merkityksiä jotenkin itse. Täyttä potaskaa.

Jumala antaa tarkoituksen ja merkityksen siinä, missä myös vapauden ihmiselle olla vastaanottamatta niitä. Pelkällä ihmisellä, huolimatta modernin sekulaarin humanismin ylhään yksinkertaisista mantroista kuten ”luoda itse oman elämänsä tarkoitus”, ei ole olemassa mitään tarkoitusta eikä merkitystä. Pelkkä ihminen on kosmisessa mielessä vain outoa, määrittelemätöntä ja traagista säteilyä. Uskonnollinen ihminen sortuu tähän epätoivoon varmasti myös joskus.

Kun elämästä tulee onttoa, on hämäävään helppoa luulla jotakin pintapuolista ja ohutta syvälliseksi elämän sisällöksi. Tällainen pintapuolinen ja ohut on vaikkapa ”humanistiset arvot”. Kysyttäessä, mitä se tarkoittaa, vastataan että vaikkapa tiedettä ja tasa-arvoa.

Ei tieteestä ole sielun sisällöksi. Se tuottaa analyyseja asioiden muodoista ja määristä ja kausaliteeteista. Ei se palaudu tahtoon tai sieluun. Tiede on tietokyvyn tavaraa ja ihminen on niin paljon muutakin.

Enää kauaa ei voida paeta typeriin stereotypioihin kirkosta ja uskosta. Juuri siksi ne ovat niin rakastettuja, että ne antavat kauhealle ja pimeälle asialle tupakkapaikalla naureskeltavissa olevan muodon; hehheh, en ainakaan ole uskovainen, koska tiedän että dinosauruksia on ollut olemassa. Ja Päivi.

Hehheh, hymähteli tuntematon pimeä ”humanistisilla arvoilla varustettu” energia tuntemattomassa pimeässä
energiassa.

Meanwhile, Jumalan henki edelleen kulkee näiden pimeiden vesien yllä.

JouluScifiä

Tuli mieleen yksi päivä eräs scifi-aiheinen idea.

Kuvitellaanpa, että ihmiskunta selviäisi vaikkapa 150 seuraavaa vuotta tällä planeetalla. Tänä aikana kehitettäisiin riittävästi teknologiaa ja tietotaitoa, että siirtyminen seuraavaan siirtokuntaan, vaikka eri galaksiin – olisi mahdollinen.

Tietysti pitäisi valita, ketkä lähtevät. Kenellä on oikeus viedä koko ihmislaji eteenpäin?

Viedä eteenpäin laji. Mielestäni tämä biologian oppikirjatekstiltä vaikuttava lause on jotenkin dramaattinen – olemmeko ”vain” laji, selviytymisestään taisteleva organismi – lajien joukossa?

Jos olemme – niin mikä on ihmistä parhaiten kuvaava lajiominaisuus? Sapientia on vallitsevien ongelmien valossa ehkä hivenen yläkielinen.

Ja mikäli jonakin päivänä homo ”sapiens” kiitää tähtien seassa kohti uusia pientalolähiöitä, niin mitkä ominaisuudet laji on ottanut mukaansa ja mitkä jättänyt taakse? Tässä saavutaan uskonnon alueelle.

Väitän, että ilman uskonnollisuutta ihminen ei pääse eroon itsekkyydestään. Materiana olemme vain materiaa. Ainetta, joka on narsistisessa suhteessa olomuotoonsa nähden ja syö siksi itsensä ja muut, mikäli tarve vaatii.

Ilman uskontoja ja jumalia, pyhiä, kauniita ja ikuisia asioita, olemme ikävä kyllä itsellemme näkymättömän tuhon jumalan tahdoton instrumentti.

Kosmisen mittaluokan tragedia olisi tilanne, jossa tämä tuhon instrumentti kykenee matkustamaan avaruudessa – ehkä joskus ajassakin. Mikään ei riitä tälle lajille – se on jo nyt synnyttänyt politiikan ja ajattelun systeemit, jotka ”legitimoivat” tämän tuhovimman.

Jos ihminen ei pääse eroon ahneudestaan, itsekeskeisyydestään, sokeudestaan toisia persoonia kohtaan, sokeudestaan omaa pahuuttaan kohtaan,

niin siinä tapauksessa mikään tähtijärjestelmä ei ole riittävän suuri meille, sillä ongelma ei ole ihmisen ulkopuolinen vaan sisäinen.

Niinpä toivon, että milloin ikinä seuraava sivilisaatio lingotaan avaruuteen kohti tuntematonta, mukaan pakataan myös jouluevankeliumin ydinsanoma. Pitäähän toivoa olla.

Käsi, joka Suomea keinuttaa

Ihanaa elellä sinivalkeassa, epäkorruptoituneen korrektissa Suomessa, missä päätöksenteko on avointa ja demokraattista.

Suomi-neito – mikä erikoinen ja ikoninen käsitys valtiosta. Missä lie Suomineidon hiukset hulmuassa tällä hetkellä?

Oikea käsi antaa uutisia täysin absurdin valtion mielipuolisista verotuskäytännöistä ja koko julkisen koneiston järkyttävästä kalleudesta pienten, työnsä hedelmät menettävien yrittäjien näkökulmasta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat aiemmin osoittaneet ajattelussaan mitä suurinta solidaarisuutta toisia, erityisesti erilaisista yhteiskunnallisista lähtökohdista olevia, ihmisiä kohtaan. Nykyään he ajattelevat uusliberaalin (ääneensanomattoman) eetoksen mukaan, että syököön ja käyköön lääkärissä se, kellä on siihen varaa.

Oikea käsi antaa tänään uutisia myös siitä, kuinka mielipuolinen ja absurdi byrokratia (=Julkinen valtio) on hyökännyt Lotto-instituution kimppuun. Järkyttävää sekaantumista kansan rakastamaan arpajaiseen.

Oikea käsi on antanut kansalle rakkaita aiheita apunaan  käyttäen hyvän syyn inhota ja vihata typerää, holhoavaa ja kaikkeen fiksuun tyhmästi sekaantuvaa Suomen valtiota.

Entä mitä vasen käsi tarjoilee?

Vasen käsi ojentaa uutisia, joiden mukaan bensiinin hinta laskee! Tämän lähemmäs ei voi suomalaisen miehen sydäntä päästä. Se kellä on tällainen evankeliumi annettavaan, on pyhästi lunastanut paikkansa suomalaismiehen mielessä. Siispä on kiintoisaa seurata, kuka tämän lahjan on antanut?

Vasen käsi kertoo myös sen, että öljyn – ja sitä kautta suomalaisen bensiinin hinta – laskee maailman markkinatilanteen takia. Markkinat antavat halpaa bensiiniä!

Vasen käsi on valmis myös auttamaan tyhmiä ja yksinkertaisia – ”en ymmärrä, miten markkinat alentavat polttonesteen hintaa?”. Vasen käsi auttaa antamalla tilaisuuden pankkiirille, joka ystävällisesti selittää kuinka yksityiset markkinat ovat bensiinin hintoja laskeneet.

Samaan aikaan oikea käsi: ”Ja valtio lisäsi kaasupulloveroa! Ja sotkeentuu lottoon! Ja rajoittaa kaljanjuontia! Ja tekee lakeja!”

Oikea ja vasen käsi tekevät vähän erilaisia asioita. Missä siis hulmuavat Suomineidon hiukset? Missä ja mitä se politiikka on, mitä Suomineidolla on mielessään kun kädet näin huseeraavat?

Nuorison, mamujen ja muiden kurittomien radikaalisoitumisesta

Hyvää huomenta. Katsokaapa oheinen Rancid -yhtyeen musiikkivideo ennen kuin jatkatte lukemista.

Otsikoissa vilisee uusia jänniä käsitteitä. Yksi lempikummajainen on eri ihmisten ”radikalisoituminen”.

Taas niin hämärä ja usvainen attribuutti ihmistä osoittamassa, että mieli tekisi epäillä kammottavaa ja laajaa, hallitustenvälistä salaliittoa.

Mitä on ihmettä on radikalisoituminen?Jokainen tavoittaa itsestään sen peruskokemuksen, kun yksinkertaisesti jokin alkaa vituttaa. Tai tulee mitta täyteen. Tai kamelin selkä katkeaa. Tai viimeinen viisara jotakin tipahti johonkin.

Radikalisoituminen, vaikka sitä kuinka akatemioissa ja virkamiesryhmissä taivuteltaisiin ja ennaltaehkäistäisiin ja tainnutettaisiin, on siis pohjimmiltaan asia nimeltä ”vittuuntuminen jostakin”.

Miksi sitten puhua tästä elämän perusasiasta hieman hämärällä ja kielitieteen piiristä alkunsa saaneella käsitteellä? Olemme nähneet otsikoita joissa ”islamistit radikalisoituvat” tai ”nuoriso uhkaa radikalisoitua”.

Näissä yhteyksissä, ikävää ja kamalaa kyllä, radikalisoituminen (kieliopillisesti refleksiivissä tai mediumissa, miten vain) merkitsee sitä että yksilö on itse tavallaan tilansa alkulähde ja syy. Tämä on äärimmäisen tärkeä yksityiskohta.

Radikalisoitua on verbinä samassa muodossa kuin:

Peseytyä  = joku pesee itsensä

Paneutua  = joku paneutuu itsekseen

Siispä 

Radikalisoitua = joku vittuuntuu itsekseen ilman järkevää ulkopuolista syytä.

Jos ajatteluketjua jatketaan, niin eikö vaan olekin näin: jos jotakin ihmistä vituttaa jokin asia, ja se asia on oikeasti vituttava, niin silloin yksilön tunne ja sen näyttäminenkin on OK?

Mutta jos jokin yksilö ”napsahtaa” ja ”radikalisoituu” ilman mitään näkyvää syytä, kyseessä on yhteiskunnallinen ongelma, joka vaatii ratkaisua, hoitoa, eristystä, mahdollisesti lääkitystäkin. Radikalisoituminen on kuin häiriö ohjelmassa – kone toimii hetken ennusteen pohjalla olevia laskelmia vastaan.

(Amerikkalaisessa psykiatriassa ollaan varmasti jo keksitty lääke yllättävää radikalisoitumista vastaan. Onneksi suomalaiset poliitikot liputtavat siihen suuntaan, eiköhän ongelma täälläkin ole pian de-radikalisoitu)

Nyt radikalisoiduin jo liikaa eteenpäin. Piti vielä väliin sanoa yksi asia. Että tavallaan voisi ymmärtää, että fiksuja nuoria turhauttaa ja vituttaa se kilpailuyhteiskunta, joka on kovaa vauhtia tuhoamassa koko maapalloa, ja johon kuulumista he eivät itse voi valita?

#tsemppiä! #hymyyposketkireellä!

Yle uutisoi tutkimuksesta, jossa sanotaan että koulu voi radikalisoida nuoria. Eli suomeksi sanottuna, koulu voi vituttaa nuoria!! Lorupinon lyhyt tieteellinen kommentti: ollaan asian ytimessä. Mutta mikä koulumme nuoria oikein radikalisoi?

Tässä muutama teoria:

1. Aikuisten epävarmuus maailmassa, missä millään ei ole mitään järkeä eikä tarkoitusta

2. Aikuisten tarve kompensoida epävarmuuttaan pysyttelemällä kiinni totutuissa toimintatavoissa (eli rahassa, ja kaikessa mikä siihen liittyy)

– näistä kahdesta nimittäin seuraa, etteivät aikuiset uskalla katsoa ketään totuudellisesti silmiin, kuten kuten lempilyyrikkoni A.W. Yrjänä on asiaa kommentoinut: ”Miten lapsiin voi asettua sielu kun aikuiset eivät katso ketään silmiin”

3. Koulumaailman kivikautinen korostus humanistisen sivistyksen, tietämisen ja taitamisen puolesta. Nuoret lukevat nettiä ja tietävät, että ainoa asia mikä merkitsee on taito osata sanoa kussakin tilanteessa asia, mikä palvelee parhaiten omaa näkymätöntä päämääräänsä. Aikuiset tekevät sen kravatti kaulassa, kuten päivittäin näemme.

4. Opettajien radikalisoituminen. Opettajatkin huomaavat edustavansa instituutiota, jonka arvomaailmaa KUKAAN MUU ei oikeastaan tunnu tukevan tai kannattelevan. Siksi työ väsyttää, työyhteisö radikalisoiduttaa ja niin edelleen.

Ei ole olemassa radikalisoitumista. On olemassa jokaiselle tuttu ilmiö vitutus, josta nyt puhutaan uudella sanalla. Sana on otettu käyttöön, jotta tunteen alkuperään ei kiinnitettäisi huomiota.

Tunteen alkuperä taas on globaali, äärimmäiseen yksilöllisyyteen ja kuluttajanvapauteen tähtäävä politiikka, jonka voimin alasajetaan sellaisia arvo-, kulttuuri-, ja yhteiskuntajärjestelmiä, joita on tarvittu ikuisuus siihen, että elämä ei vituttaisi liikaa.

Jottei tunnelma menisi liian synkeäksi, kuunnelkaatte vielä Ismo Alangon erinomainen tulkinta ”radikalisoitumisen” syvimmästä luonteesta.

Hihhei!

Haaskaa riittää

Oletteko huomanneet,

että ne ketkä iloitsevat tällä hetkellä, iloitsevat jotenkin erikoisesti vihan kautta. Tai ylimielisyyden kautta. Viittaan avioliittolakiin, jonka seuraukset hyvästä tarkoituksesta huolimatta ovat vaikeat ja kipeät monille.

Ikään kuin homojen asiaa ajaneet eivät kokisi oikeasti olevansa vertaisia ja yhdenarvoisia nyt niiden kanssa, jotka ajattelevat eri tavalla – heidäthän on, kuten oikein on, nyt tunnustettu.

Sen sijaan he ovat edelleen jonkin kostonhimoisen hybriksen vallassa suunnaten mustavalkoisen riemunsa vanhoillisia kristittyjä, poliitikkoja, kirkkoa kohtaan. En todellakaan näe missään sitä ”rakkauden voimaa”, jolla TAHDON -kamppanja meni läpi.

Kirkkoa revitään. En tiedä kestääkö se vielä tätä. Kristus toki kestää, eikä totuus häviä maailmasta – mutta silti ihmisen kiukkuisuus ja joka puolella ryöppyävä viha jotenkin pelottaa. Erityistä pettymystä koen ev.lut. kirkon sitä papistoa kohtaan, joka on ottanut etuoikeudekseen politisoitua seksuaalivähemmistöjen kysymyksessä ja nyt avoimesti kritisoi esipaimeniaan tykkäyksien perässä #sydän #tahdon #rakkaus -tägeillä. He ketkä hiljaa kantavat ikeensä, rukoilevat ja palvelevat Kristusta, he ovat kovilla.

Pian tulossa teksti lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta. Pelkästään ihmisten pariin minä en ainakaan uskalla omia lapsiani jättää. Kuuntelen Tolsoin pappia ja omaa järkeäni ja maailman ääntä.